Uusia jouluperinteitä

Seurustelun alkuaikoina tein miehelleni porkkanalaatikkoa ja rosollia, mutta koska emme syö oikeastaan ollenkaan sianlihaa, emmekä muitakaan suomalaisia jouluperinneruokia, nämäkin vähät ovat jääneet pois. Harmittelen joka joulu saamattomuuttani, koska itseleivotut karjalanpiirakat kuuluvat ehdottomasti joulun toivelistalleni, samoin perinteinen riisipuuro, mutten ole löytänyt täältä kunnon puuroriisiäkään. Mielestäni jälkiruokariisistä keitetty puuro ei maistu ollenkaan samalle, enkä ole myöskään onnistunut luumukiisselin teossa.

Mutta mutta... Olemme luoneet yhdessä uusia jouluperinteitä, mistä olen kovin onnellinen. Suunnittelemme jouluruokia hyvissä ajoin ennen joulunpyhiä. Tänä vuonna meillä oli aattona fondue-ilta. Alkupaloina hanhenmaksa-hillo-leipiä ja lopuksi juustoja. Joulupäivänä alkuruokana oli ihanaa katkarapukeittoa ja tryffeliperunoita, pääruokana lohta sinappikastikkeella, jonka lisukkeena yrttiperunamuusia. Jälkiruoaksi tiramisua, suomalaista suklaata, vihreitä kuulia ja macaroneja. Ei kiirettä, vain aikaa toisillemme.

Joulukuusi on muodostunut tärkeäksi jouluperinteeksi, vaikka mieheni oli alussa tätä hyvinkin vastaan. Onhan se kieltämättä julmaa, että kasvatamme kuusia, jotka hakkaamme irti juuriltaan vain muutamaksi viikoksi meitä viihdyttämään. Olisi niin paljon parempi, jos voisimme istuttaa ne takaisin maahan, jotta ne voisivat jatkaa pyhien jälkeen elämäänsä metsässä. Koristelemme kuusen noin viikkoa ennen joulua. Poltamme paljon kynttilöitä ja kuuntelemme suomalaisia joululauluja.

Minulle joulu merkitsee myös tärkeiden ihmisten muistamista, ei niinkään tavararoiden, vaan joulukirjeiden ja -korttien muodossa. Yllätyspaketit saavat aina herkistymään. Lisäksi odotan joulukirjettä Walesista, ja muutamasta muusta paikasta, ihmisiltä, joiden kanssa vaihdamme kuulumisia kerran vuodessa. Ystävien lapsiaiheiset joulukortit ovat ihan parhaita, ja tänäkin vuonna olemme saaneet paljon uusia ihania uutisia tällä rintamalla.

Tapaninpäivän iltaa vietimme ihanien ystävien kanssa kaupungin joulutorilla. Antwerpen on tänä vuonna erityisen kaunis 450-juhlavuoden kunniaksi. Taianomainen joulutori kutsuu kulkijaa herkkuineen ja upeine valoineen. Illan kruunasivat Call the midwife Christmas special & Downton Abbey:n viimeinen jakso.

Kulunut vuosi ei ole ollut helpoin, mutta siihen on mahtunut paljon hyvää. Olimme alkuvuodesta ystävien luona Sveitsissä, kahdestaan Dinantissa, Pariisissa ja Italian alpeilla, Anniina, Grace & Jouni, Silvia & Richard ja Emilia & Aaro vierailivat meillä Antwerpenissä, kävimme yhdessä ja erikseen Suomessa, Anniinan kanssa Venetsiassa, Sarin kanssa Lontoossa, laatuaikaa ystävien ja perheen kanssa Venetsiassa ja yhteinen arki Belgiassa. Lukuisat skypepuhelut ja sähköpostit ovat auttaneet jaksamaan silloinkin, kun on ollut vaikeaa. Kiitos kaikille vuodesta 2015! 

Vanhustyötä Belgiassa

Teen töitä sairaanhoitajana Antwerpenin kaupungin vanhainkodissa. Torstaina minulla oli arviointi, joka vastaa ehkä Suomessa käytäviä kehityskeskusteluita, mutta ei sitten ihan kuitenkaan. Täällä on tapana, että lähiesimies arvioi vuosittain osaamistasi, kollegiaalisuuttasi, empatiakykyäsi - muutamia osa-alueita mainitakseni. Minulla kyseessä oli ensimmäisen puolen vuoden arviointi, joka päättää koeajan. Kävimme pitkähkön keskustelun osastonhoitajan kanssa, ja lopuksi allekirjoitimme virallisen paperin, joka lähtee vanhainkodin johtajalle. 

Olen ollut Suomessa töissä vaativassa erikoissairaanhoidossa, jossa sairaanhoitajalta edellytetään paljon. Reilun kymmenen vuoden hoitoalan työkokemuksesta huolimatta työskentely vieraassa maassa on ollut haastavampaa, kuin mitä olin ajatellut. Suurinpana haastekertoimena tietysti vieras kieli, joka vaikuttaa lähes kaikkeen, mutta silti on yllättävää, miten paljon tavat tehdä asioita eroavat toisistaan Suomen ja Belgian välillä.

Työaikojen noudattaminen on täällä joustava käsite, mutta niin päin, että osa kolleegoista tekee päivittäin puolesta tunnista kahteen tuntiin ylimääräistä, eikä sitä oteta missään vaiheessa takaisin. Minä, ja muutama muu, jotka noudattavat pilkun tarkasti työaikoja, olemme työyhteisön outoja lintuja. Aikaisemmin (lue 5-10min.) lähteminen ei tule kysymykseen, vaikka hommat olisi hoidettu. Toisaalta, joustoa löytyy, mutta kaikki tulee merkata tarkasti työtyövuorolistaan, paitsi ylityötunnit, joita ei ole lupa kertyä.

Edellisestä pääsemmekin siihen, kuinka täällä säännöt ovat tärkeitä ihan kaikessa. Improvisoinnille ei ole juuri tilaa. Joskus kysyn tilanteissa, mutta emmekö voisi tehdä näin aikaisemmin sovitun sijaan, ja saan aina kieltävän vastauksen, joka vetoaa esimiehen sanomisiin. Puhun nyt hyvin arkipäiväisistä asioista, kuten asukkaan haavan suihkuttamisesta tai vastaavasta. Tämä ei ole niinkään esimiehestä lähtöisin olevaa, vaan muusta henkilökunnasta. Olen tosin huomannut, että ajan myötä työkavereiden luottamus taitoihini on kasvanut, joten ehkä se johtuikin pääosin luottamuspulasta. Olenhan ulkomaalainen...


Sairauslomasta on oltava lääkärintodistus ensimmäisestä päivästä alkaen. Työntekijä on velvoitettu olemaan kotona sairauslomalla, ja tätä voidaan tarvittaessa kontrolloida lähettämällä lääkäri tarkastuskäynnille. Työkaverini ovat kovasti ihmetelleet, miten Suomessa voi olla pois töistä omalla ilmoituksella. Täällä vastaava ei kuulemma toimisi.

Nykyisessä työpaikassani minulta odotetaan paljon, enkä saa erikoiskohtelua kielitaidon perusteella. Sairaanhoitajan työnkuva on paljon lääkehoitoa, lääkärin kanssa asiointia, haavanhoitoa ja hoidon organisointia, vähemmän perushoitoa. Olen toiminut myös vastaavana hoitajana, ja selvinnyt kielen kanssa rimaa hipoen. Välillä päätä särkee, kun kielikylpy käy voimille. Iltaisin olen käynyt yliopiston kielikursseilla, joista pidän alkuvuodesta hiukan taukoa, ja jatkan itsenäisesti sanavaraston rikastuttamista sekä kieliopin kertausta.

Minulla on ollut onnea työpaikkani suhteen, sillä pienistä vaikeuksista huolimatta, olen tyytyväinen siihen, miten vanhuksia kohdellaan. He saavat hyvää ja laadukasta hoitoa. Painehaavojen syntyä ehkäistään tehokkaasti, sekä pienimmätkin haavaumat hoidetaan niin, ettei pahoja haavoja pääse syntymään. Oikeanlaiseen ravitsemukseen kiinnitetään paljon huomiota, mikä on tärkeää. Vanhukset pääsevät vessaan niin usein kuin on tarvetta. Osastollamme on erikseen toiminta- ja fysioterapeutit, jotka järjestävät aktiviteettaja päivittäin. Osastonhoitajani on rautainen ammattilainen, lisäksi kaikille tasapuolinen, helposti lähestyttävä ja ystävällinen ihminen.

Vanhustenhoito on ollut Suomessa paljon tapetilla. Eräs asia, joka täällä toimii mielestäni erinomaisesti, on hoidontarpeen arviointi, jonka perusteella vanhus saattaa päästä muuttamaan hyvinkin pian talon sisällä toiselle osastolle. Puhun nyt esimerkiksi dementoituneista vanhuksista. Olen töissä avoimella osastolla, josta vanhukset pääsevät liikkumaan ulkona vapaasti. Meillä on myös muutamia lievästi dementoituneita asukkaita, mutta jos he ovat vaaraksi itselleen, tai häiriöksi muille, siitä keskustellaan tiimissä, ja siirto suljetulle osastolle tapahtuu yleensä ilman pitkiä jonotusaikoja. 

Eutanasia on täällä mahdollinen paitsi parantumattomasti sairaille ihmisille, jotka kärsivät kovista kivuista, myös esimerkiksi vanhuksille. Tämä on tietysti pitempi prosessi, mutta lupa eutanasiaan saattaa tulla muutamissa kuukausissa. Ehtona on, että ihmisen tulee haluta kuolla toistuvasti, ja hänen tulee olla valmis nielemään kuollettava cocktaili vapaaehtoisesti. Jos kyseessä ei ole terminaalipotilas, potilaan pitää saada lupa eutanasiaan kolmelta eri lääkäriltä. Jos lupaa anotaan psyykkisin perustein, yhden puoltavista lääkäreistä pitää olla psykiatri. Yleensä luvan saatuaan, potilaan pitää odottaa vielä kuukausi, jotta hänellä on mahdollisuus vielä muuttaa mieltään.

Olen kohdannut omassa työssäni tapauksen, jossa jo muistisairas ihminen sai luvan eutanasiaan, mutta ei sitten kyennytkään h-hetkellä juomaan lääkettä. Jälkeenpäin hän on palannut useasti pyyntöönsä, mutta on hyvin epätodennäköistä, että hän saa tähän enää uutta mahdollisuutta. Minulle on tullut hiukan yllätyksenä, kuinka luonnollisesti täällä suhtaudutaan eutanasiaan, joka on itselleni kuitenkin hyvin vaikea asia, mihin liittyy paljon eettisistä pohdintaa. Omaiset ovat myös aktiivisia tässä asiassa, ja useat vanhukset ovat käyneet keskustelemassa lääkärin kanssa etukäteen, millaisessa tilanteessa he haluavat armokuoleman, kuten esimerkiksi muistisairauden puhjetessa. Tämä on mielestäni hienoa, vaikka ainahan mieli saattaa ajan kuluessa muuttua.

Vanhukset ovat minun juttu. Rakastan kuunnella ikäihmisten tarinoita, ja hoitaa heitä hyvin. Teen työtä, josta glamour on kaukana, ja moni ehkä ajattelee, että taitoni menevät hukkaan, mutta olen tällä hetkellä onnellinen siellä, missä olen. Minulla on sopivasti haastetta kielen kanssa, sekä talon tavoille oppimisessa, ja olen tutustunut mahtaviin vanhuksiin. Meillä on ollut myös kivoja opiskelijoita, joiden ohjaamisesta olen nauttinut.

Mitä sitten kaipaan eniten työrintamalta Suomesta? Vastaus on helppo; työkavereita ja ammatillista itsenäisyyttä. Sitä, että ammattitaitooni luotetaan, ja osaamistani haastetaan, kyseenalaistamisen sijaan. Olen lukenut monien suomalaisten sairaanhoitajien kokemuksia maailmalta, ja mietteet ovat usein samansuuntaiset. Toisaalta, kai se niin on, että osaaminen pitää näyttää ja luottamus ansaita, kaikkialla. 

Olla tyytyväinen siihen mitä on, mutta janoita aina uutta, siinäpä haastetta välillä. Paikallaan pysyminen, hitaasti eteneminen ja odottaminen on vaikeaa, mutta joskus tarpeellista :)

Venezia - the city of love & romance

Huonojen uutisten tulva meinaa vetää mielen matalaksi, mutta yksi asia saa minut aina piristymään; valokuvien katselu. Venetsia, joka on toinen (tai kolmas) kotimme, eikä ainoastaan siksi, että meillä on siellä pieni asunto, vaan koska siellä asuu paljon rakkaita ihmisiä, tuo mieleeni niin paljon muistoja. Rakkautta ja laatuaikaa ystävien kanssa, elämän tärkeimpiä hetkiä...

Unelmoidaan ja eletään unelmat todeksi. Mikä tekee sinut onnelliseksi? Mene rohkeasti sitä kohti. Välillä matkanteko on hidasta, mutta oikea suunta on tärkein. Minulle elämä on ajatusten vaihtoa, välittämistä, hyvää ruokaa ja muita pieniä nautintoja. Vähempikin riittää.

Mukavaa viikkoa kaikille! Ensi viikolla me muutetaan uuteen kotiin, jee! 

Kotikaupunki Antwerpen

Antwerpen on kansainvälinen kaupunki, täynnä upeaa arkkitehtuuria, hyviä ruokapaikkoja, kahviloita, muotia, musiikkia ja taidetta. Belgialaiset ovat tunnettuja siitä, että he tahtovat nauttia elämästä, ja tämä näkyy sekä tuntuu Antwerpenissä. Lupasin antaa muutamalle kaverille vinkkejä kotikaupungistani, ja tässä ne tulevat!

1. Antwerpen on Euroopan toiseksi suurin satamakaupunki. Belgialaisella laivayhtiöllä Red Star Line:lla oli tärkeä osuus 1800-luvun lopulla alkaneessa vilkkaassa muuttoliikeenteessä, joka suuntasi Euroopasta Amerikkaan. Ensimmäisen maailmansodan lähestyminen kiihdytti muuttoliikennettä, ja Antwerpenin satama oli yksi tärkeimmistä keskuksista, josta laivat lähtivät isoon maailmaan, mukanaan tuhansia ihmisiä, jotka etsivät turvaa ja parempia mahdollisuuksia Euroopan ulkopuolelta. Näiden joukossa myös Albert Einstein. Suosittelen ehdottamasti vierailemaan Red Star Line museossa, joka on todella koskettava paikka, ja antaa uusia näkökulmia myös parhaillaan käytävään pakolaiskeskusteluun.

Antwerpenin rautatieasema, joka valmistui 1900-luvun taitteessa.

2. Zurenborg on täynnä upeaa arkttitehtuuria. Cogels-Osylei on alueen helmi, ja vain lyhyen matkan päässä ydinkeskustasta. Talot ovat rakennettu 1800-luvun loppupuolella, ja monet niistä muistuttavat enemmänkin linnoja, kuin tavallisia koteja. Huikeaa arkkitehtuuria! 1960-luvulla aluetta haluttiin modernisoida, ja käytännössä tämä tarkoitti vanhojen talojen purkamista, jotka oli tarkoitus korvata pilvenpiirtäjillä, mutta alueen asukkaat ja taiteilijat laittoivat alulle voimakkaan kansanliikkeen, ja lopulta nämä suunnitelmat kaatuivat. Onneksi niin! 

Cogels-Osylei

Cogels-Osylei kesäiltana

3. Tämän hetken suosituin alue hengailuun ja istuskeluun on käsittääkseni Antwerpen Zuid. Kadut ovat täynnä ihmisiä ja kahviloita/ kuppiloita/ ravintoloita. Tykkään hirmuisesti, että sisätiloissa poltetaan paljon kynttilöitä, mikä voi tosin olla joskus hiukan vaarallista, kuten ystävämme hyvin tietävät. Heille tapahtui kerran ravintolassa pieni vahinko, ja servetti syttyi lautasella palamaan. Nainen puhalsi paniikissa lisää tulta liekkeihin, jolloin mies nousi palavan lautasen kanssa seisomaan. Samalla hetkellä muut asiakkaat ryhtyivät laulamaan kovalla äänellä Happy Birthday to you (ihana tapa Belgiassa, kun jollain on synttärit), eikä laulusta tullut loppua, kunnes lautanen päätyi lopulta onnellisesti tiskialtaaseen keittiössä. Aika hupaisaa!

Patine in Antwerpen Zuid, one of my favorite wine bar, restaurant & coffee place

4. Katutaide, josta pääsee osalliseksi kaupunkia kiertelemällä. Rakastan sitä, miten elämä ja ajatukset välittyvät graffiiteista. Antwerpen on täynnä laillisesti taiteiltuja julkisivuja, jotka ovat useimmiten mielettömän upeita!

5. Kulttuuri, josta kaikilla kaupungin asukkailla on varaa nauttia. Täällä on mahdollista ostaa noin kuudella eurolla A-kaart, jolla pääsee ilmaiseksi kaupungin moniin museoihin, ja vain muutamalla eurolla vaikkapa erittäin tasokkaaseen klassisen musiikin konserttiin. A-kortilla kerätään pisteitä, jotka karttuvat aktiivisuuden mukaan, käyntien perusteella, ja näitä pisteitä voi käyttää esimerkiksi uimahallissa. Mahtava tapa kannustaa ihmisiä kulttuurin pariin!

Belgian maantieteellinen sijainti on loistava, ja täällä järjestetään vuosittain mieletön määrä isoja konsertteja. Lähes kaikki kiertueella olevat, isot ja pienet tähdet, pysähtyvät joko Antwerpenissä tai Brysselissä.

Museoista suosikkejani ovat MAS, Rubenshuis ja FotoMuseum. Rubens oli kuuluisin flaamilainen taidemaalari, jonka työt ovat kerrassaan mykistäviä. En myöskään kyllästy lukemaan vihkosta, joka kuuluu museolipun hintaan. Siinä on sellaisia letkautuksia, jotka hmm... hymyilyttävät. 

Paitsi viikonloppuisin myös torstai-iltaisin ravintola Josephine´s tarjoaa live jazzia. Kyseessä ei ole kuitenkaan klubi, vaan rauhallinen istustelupaikka, josta saa älyttömän hyviä cocktaileja, myös alkoholittomia.

Voisin sanoa vielä vaikka mitä, niin paljon pidän Antwerpenistä. Nyt on kuitenkin pakko mennä nukkumaan. Jossakin vaiheessa ajattelin kirjoittaa siitä, miten hienosti täällä kannustetaan tavallisia ihmisiä säästämään energiaa arjessa, sekä maksetaan siitä, että vaihtaa auton julkisiin. Vihreää ajattelua ja käytännön toimia. Tykkään!

Kohtaamisia

Löysin haasteen ystäväni blogista Suurin Onni. Henna haastoi matkabloggaajat (joihin en varsinaisesti kuulu) kirjoittamaan mieleenpainuvista kohtaamisista maailmalla.

Vapaaehtoistyöhön kehitysmaissa liittyy paljon eettisiä kysymyksiä, jotka haluan tarkoituksella tässä kirjoituksessa ohittaa. Sen sijaan, haluan kertoa teille kasvoista, joita en tule koskaan unohtamaan. Kohtasin nämä lapset vuonna 2006 tehdessäni matkan Lusakaan Zambiaan sekä Mombasaan Keniaan.

Ensin kuitenkin aikuisen miehen valloittava hymy, joka saa minut aina yhä miettimään, miten aito onni ei riipu olosuhteista, vaan sydämen tilasta.

Katulasten opettaja Lusakan slummissa

Lapsia, jotka kävivät kyseistä koulua. Tulivat, milloin pääsivät.

"We are the world"

Vierailimme Lusakassa myös useammalla aids-klinikalla, joissa meille kerrottiin esimerkiksi siitä, miten paljon länsimaiden rahoittamia lääkelähetyksiä menee hukkaan, koska ihmisille ei ole tarjota ruokaa lääkkeiden kanssa. Lääkkeet itsessään ovat vahvoja, ja niissä on paljon haittavaikutuksia. Lisäksi terveenkin ihmisen vastustuskyky heikkenee ilman oikeanlaista ravitsemusta...

Lusakan aids-kylästä

Seuraava kohtaaminen on Mombasan läheltä, kirjaimellisesti puskista. Ajoimme sinne lyhyestä maantieteellisestä välimatkasta huolimatta useita tunteja. Kaikki, jotka ovat reissanneet Afrikassa tietävät, missä kunnossa tiet ovat. Määränpäähän jouduttiin kulkemaan vetisiä peltoja pitkin, ja kaivoimme usemman kerran maasturin takakontista lapiot esiin, jotta saimme autonrenkaat irti mudasta, ja pääsimme jatkamaan matkaa. 

Kohteessa tapasimme Masai heimoon kuuluvia ihmisiä, jotka olivat kävelleet koko päivän kylään, jossa oli aloitettu soittamaan kutsun antavaa rumpua jo aamuvarhain. Lääkäri piti perusvastaanottoa, ja meillä oli jonkin verran lääkkeitä kuten antibiootteja mukana. Mitä vauvojen rokotuksiin tuli, monien äitien oli vaikea ymmärtää pistämisen tarkoitusta, ja he olivat ymmärrettävästi peloissaan. Tiimi teki kuitenkin paikallisten tulkkien avulla loistavaa työtä, ja monet ihmiset saivat avun.

Nämä kasvot tulevat aina mieleeni, kun ajattelen Mombasaa...

Tämä matka avasi silmäni monessa suhteessa, ja jotakin sisälläni muuttui.

Tossua toisen eteen

Muutin Belgiaan aika tarkalleen kaksi ja puoli vuotta sitten. Lähdin luottavaisin mielin maailmalle, jonne minulla on aina ollut palo, olenhan reissanut paljon aikaisemminkin. Olin saanut säästöön sen verran, että sain ottaa ensimmäisen vuoden rennosti, ja sen teinkin täysillä nauttien. Jossakin vaiheessa rupesin kuitenkin ahdistumaan kulttuurieroista ja kielenoppimisen haasteista, ja vuosi sitten olin jo aivan paniikissa, etten tule koskaan löytämään koulutustani vastaavaa työtä, ainakaan sellaista, jossa viihtyisin.

Joskus huvittaa, miten ihmiset puhuvat kulttuureista ja maista, joissa he ovat vierailleet, tai ehkäpä jopa viettäneet useampia kuukausia. Ulkomaille MUUTTO pakottaa sinut tutustumaan vieraaseen kulttuuriin, hyväksymään sen, että et ole kotona, vaan olet vieras. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että sinun tulee olla nöyrällä mielellä, halukas oppimaan, ei vaan antamaan neuvoja ja tietämään paremmin. Sen me suomalaiset kyllä osaamme! 

Belgiassa on paljon EU-tehtävissä toimivia suomalaisia, joiden työkieli on usein ranska-englanti-suomi, ja heille maksetaan muuten ihan järjettömän paljon palkkaa, ja he maksavat naurettavan vähän veroja. Joskus tuntuu, että Brysselissä eletään ihan omassa kuplassa, joka ei liity Belgiaan mitenkään. Meidän muiden, jotka tahdomme integroitua paikalliseen yhteiskuntaan flaaminkielisillä alueilla, joihin Antwerpenkin siis kuuluu, on opeteltava flaami, joka on käytännössä hollantia vahvasti murtaen. Itselläni ei ollut minkäänlaista pohjaa tähän kieleen, joten jouduin aloittamaan täysin alusta. Oppimista hankaloittavat vahvat paikalliset murteet ja epäloogiset ilmaukset. Kielenoppimista helpottaa hurjasti, jos puoliso on paikallinen. Tämä pätee tietysti kaikkeen muuhunkin vieraassa maassa.  

Palataanpa hiukan taaksepäin. Aloin etsiä töitä viime syksynä. Olen koulutukseltani terveydenhoitaja, ja ajattelin löytäväni hetkessä töitä, ja sainkin heti muutamia puheluita. Menin kuitenkin täysin lukkoon puhelimessa, ja vaihdoin aina puheen englanniksi. Samoihin aikoihin aloitin suomalais-belgialaisessa perheessä lastenhoitajana. Matkustin useita tunteja päivässä kauaksi kotoa tekemään muutaman tunnin pituista työvuoroa, mutta en halunnut jäädä kotiin odottelemaan, vaan olin valmis aloittamaan pienestäkin, surkealla palkalla.

Joulun aikoihin sain soiton sairaanhoitajia välittävästä firmasta, jotka ovat tuoneet paljon espanialaisia sairaanhoitajia Belgiaan työvoimapulaa helpottamaan. Kävin työhaastattelussa ja olin niin onnellinen, kun minulle tarjottiin vakituinen ja kohtuupalkkainen työ vanhainkodissa. Aloitin uudessa työssä intoa täynnä, mutta sain heti kylmää vettä niskaani, joka tavalla. Työmatkat olivat kohtuuttoman pitkät, työilmapiiri kaamea, minulla oli vanhusten hoidon suhteen eettisiä ongelmia päivittäin eikä vapaa-aika riittänyt palautumiseen. Muutaman kuukauden jälkeen aloin etsiä uusia tuulia Antwerpenistä.

Tämän vuoden kesäkuussa aloitin uuden työn kaupungin vanhaikodissa. Vastaanotto oli todella lämpöinen, ja alusta asti tuntui siltä, että ammattitaitoani arvostetaan kielitaidon puutteista huolimatta. Puhun töissä pelkästään flaamia, ja saan päivittäin kielen kanssa apua ja rohkaisua ihanilta työkavereiltani, jotka ovat ottaneet minut osaksi porukkaa, mikä tuntuu todella palkitsevalta. Tässäkin asiassa on ollut pakko niellä oma ylpeytensä, ja ruveta vaan käyttämään kieltä, virheistä huolimatta. Sain heti paljon vastuuta sairaanhoitajana, ja tekemällä oppiikin parhaiten. Olen tyytyväinen siihen, miten asiat hoidetaan. Aina silloin tällöin opin jotain uuttakin ja nauru on herkässä itkun sijaan. Tällä hetkellä työarki sujuu siis ilman suurempia ponnisteluita, ja illat vietän yliopiston kielikurssilla. Mikään ei tule helpolla, sen olen oppinut. Tavoitteenani on saavuttaa muutaman kurssin päässä oleva kielitesti, joka oikeuttaa yliopisto-opintoihin hollannin kielellä. Katsotaan, millä aikataululla tämä toteutuu...

Kuten minut tuntevat tiedätte, kalenterini on ollut Suomessa aina ihan täynnä ohjelmaa, ja etenkin ystävyyssuhteet ovat olleet minulle aina tärkeitä. Täällä minulla on aikaa, ja silti valitsen usein skype-treffit tai laatuajan itseni kanssa kahvittelun sijaan. Olen toki tutustunut muutamiin aivan mahtaviin tyyppeihin, mutta vielä ainakaan ei ole ollut sellaista runsauden pulaa sen suhteen, kenen kanssa aikaansa viettäisi, kuten joskus Suomessa asuessani. Rakkaat ystävät, tulkaa jatkossakin käymään, tai tehdään treffejä johonkin päin, olette kultaa!

Miksi sitten muutin tänne? Rakkaus mieheen, jota ihailen ja arvostan enemmän kuin ketään koko maailmassa. Olen onnellinen, että saan raskaan päivän päätteksi nukahtaa hänen kainaloonsa. Rakkaus ei ole pelkkiä saippuakuplia, mutta se kantaa silloinkin kun kaikki muu murenee. Olinko miettinyt ihan kaikkea ennen ulkomaille muuttoa? En ollut, ja hyvä niin. Joskus on tarpeellista mennä sieltä, missä joutuu reippaasti pois omalta mukavuusalueltaan. Haasteet pitää ottaa vastaan yksi kerrallaan, ja tehdä parhaansa. Se riittää.

Edessämme on pian muutto uuteen asuntoon. Olen innoissani uudesta kodista ja turkooseista keittiön tuoleista ja kauhuissani tulevien muuttolaatikoiden määrästä. Päätimme kuitenkin ulkoistaa muuton, koska kaksistaan se olisi ollut liian raskasta. Paljon työtä se vaatii nytkin, mutta eiköhän siitä(kin) selvitä. 

Nollasta sataan

Yleensä kävelen töihin, mutta tänään päätin jostakin syystä ottaa bussin. Olimme tehneet matkaa sujuvasti 5 min., kun bussi pysähtyi. Oh fuck!! Menen kuskin luokse, ja toteamme, että edessämme on iso ajoneuvo, joka tukkii tien siirrellessään lastia kadulta. Hyppään ulos bussista ja menen toisen ajoneuvon kuljettajan luokse kysymään, että kauanko kestää. Saan epämääräisen vastauksen, ja palaan takaisin bussiin. Kysyn kuljettajalta, emmekö voisi kiertää toiselta kadulta, ja selitän, ettei väliin jäisi edes yhtään pysäkkiä. Saan lähes vihaisen vastauksen, ettemme voi. Kysyn vielä: "Miksi emme?" En saa järkeviä perusteluja: "Näin vaan on." Odotamme 15 min. kunnes pääsemme jatkamaan matkaa. Tämä kuvastaa hyvin täkäläistä ajattelutapaa yleisellä tasolla. Sääntöjä noudatetaan pilkun tarkasti, eikä improvisoinnille ole sijaa. Usein tuntuu, etteivät ihmiset edes vaivaudu miettimään, miksi toimimme jollakin tietyllä tavalla; säännöt ovat olemassa ja niiden mukaan eletään. Ongelmanratkaisutaidot ovat vähän niin ja näin...

Belgialaiset ovat oppineet ottamaan rennosti. Sen huomaa julkisessa liikenteessä, asiakaspalvelussa ja päivän politiikassa. Miksi hermostua turhaan, kun asioihin ei voi kuitenkaan vaikuttaa haluamallaan tavalla. Täällä jos rupeaa vaatimaan, peli on menetetty. Pidän ystävällisyyttä ja käytöstapoja tilanteessa kuin tilanteessa hyveenä, mutta rajansa kaikella.

Politiikassa myllertää. Belgia on hyvä esimerkki siitä, miten keskiluokka kantaa suurimman painon yhteiskunnan pyörittämisestä harteillaan. Aloilla, joilla tehdään vuorotyötä, vuorotyölisät on leikattu jo aikoja sitten. Sunnuntaikorvaus on 56%, ja sitä verotetaan normaalia kovemmin, koska se tulkitaan lisätuloksi. Samoin lomarahojen verotuksen kansssa, käteen jää 40%. Tuloverotus on teollisuusmaiden kovinta, sairaanhoitajan palkasta se tarkoittaa 40%. Tässä vain muutama esimerkki.

Olen jutellut verotuksesta useamman belgialaisen kanssa, ja he ovat ylpeitä siitä, että täällä kaikki tienaavat suunnilleen saman verran tuloista huolimatta. Systeemi ruokkii harmaata taloutta, ja on edullinen hyvätuloisille, koska maksimituloverotus on alle 50%. Keskiluokka maksaa veronsa mukisematta, ja on kiitollinen siitä, että on töitä. Samaan aikaan herrat ja rouvat korottavat omia etujaan, koska heillä on siihen varaa, ja he voivat niin tehdä.

Maailma on täynnä epäoikeudenmukaisuutta ja harmituksen aiheita, joista voi, ja pitää puhua, mutta tärkeintä elämässä ovat ihan muut asiat. Ne kumpuavat sisäisestä rauhasta, ja siitä, että osoitamme sanoin ja teoin rakkautemme läheisillemme. Maailmaa voidaan muuttaa, mutta muutos lähtee minusta ja sinusta, pienistä asioista omassa elämässämme, ei toisista ihmistä. Koitan muistaa tämän, kun hermostun seuraavan kerran bussissa, tai jostakin muusta syystä.

Tahdon!

Kirjoitin lauantaina siitä, kun mieheni kosi minua kaksi vuotta sitten Italiassa Calabrialla. Minä sanoin TAHDON, ja sillä matkalla ollaan... Tiemme kohtasivat kuitenkin jo vappuna 2010 Swanseassa, Walesissa. Olimme molemmat siellä opiskelemassa. Minä tekemässä kahta kansainvälistä harjoittelua liittyen terveydenhoitajaopintoihini, ja mieheni tekemässä jatko-opintoja oman alansa juridiikasta. Tapasimme vain muutamia viikkoja ennen paluutani Suomeen, mutta ihmeen (ja päivittäisten sykpe-puheluiden) voimalla jatkoimme tutustumista välimatkasta huolimatta. 

Mieheni palasi kotikaupunkiinsa Venetsiaan lokakuussa 2010. Olen laskenut, että ensimmäisen vuoden aikana kävin hänen luonaan 13 kertaa, mukaan lukien Venetsiassa viettämäni kesän 2011. Tänä aikana hän kävi luonnollisesti myös Suomessa, mutta työni sairaanhoitajana mahdollisti reissaamisen siinä vaiheessa paremmin. Olin töissä osastolla, jossa saimme suunnitella työvuoromme itse. Tein pari viikkoa paljon pitkiä päiviä, ja se mahdollisti melkeinpä säännölliset viikon vapaat. Tämä oli melkoisen raskasta aikaa, vaikka siihen liittyy paljon ihania hetkiä.

Etäsuhteemme loppui keväällä 2013, kun muutimme pysyvästi yhteen Belgiaan, jossa mieheni oli asunut työn puolesta jo lokakuusta 2011. Ensimmäisen yhdessä asutun kesän lopussa, syyskuussa, lähdimme lomalle Venetsiaan, jossa on siis edelleen toinen kotimme, ja päätimme tehdä pienen reissun mieheni isän puolen suvun juurille Etelä-Italiaan Reggio Calabrialle. 

Reggio Calabria sijaitsee Italian eteläisimmässä osassa, Sisilian edustalla. Alue on köyhää, ja harvat turistit ovat sinne löytäneet, mikä on aika ihanaa! Rannat ovat hyvin hoidettuja, ja merivesi lämpöistä. Nautimme omasta rauhasta ja hyvästä ruoasta. Rantaviiva on pitkä ja täynnä tunnelmallisia ravintoloita. 

Taustalla Sisilia

Erään illallisen päätteeksi olimme kävelemässä hotellille, kun mieheni pysäytti minut, ja istahdimme penkille ihailemaan auringonlaskua. Juttelimme ja olimme vain lähekkäin, kun hän polvistui kosimaan minua, sormuksen kanssa. Se oli ikimuistoinen hetki...

Viikonlopun päätteeksi vuokrasimme Calabrialta auton, ja lähdimme ajamaan kohti Venetsiaa. Kokemukseni mukaan tiet Italiassa ovat hyvässä kunnossa, ja liikenne sujuvaa. Ihan oikeasti! Ohitimme Napolin (jos emme olisi tätä tehneet, saattaisin olla toista mieltä edellisestä ;)), koska haluamme mennä sinne paremmalla ajalla. 

Ensimmäinen pysähdyksemme oli Orvieto, joka on kuuluisa upeista maisemistaan kukkulan päällä, sekä ainutlaatuisesta katetraalistaan, unohtamatta ruokaelämyksiä pienissä ja söpöissä ravintoloissa. Suosittelen laajemminkin Umbriaa, joka on vähemmän tunnettu, kuin Toscana, mutta varmasti vierailun arvoinen matkakohde!

Matkamme jatkui Toscanaan, tällä kertaa Castellina in Chiantiin. Tämä alue on kuuluisa paitsi Chianti viineistä, myös suussa sulavista liharuuista. Kyllä vain! Toscanasta myöhemmin lisää, koska se ansaitsee jo senkin puolesta oman otsikkonsa, että ensimmäinen Italian visiittini vuonna 2006 suuntautui sinne . Kukapa olisi uskonut, että menisin vielä naimisiin italialaisen miehen kanssa...

p.s. Jos kasvatatte kesäkurpitsaa, muistakaa ottaa myös kukkaset käyttöön! Nam nam!

Keltaiset kukkaset, kesäkurpitsan kukintoa

Järkytys

Se mitä tulen kirjoittamaan, on rankkaa luettavaa, joten jos et halua järkyttyä, jätä tämän lukeminen väliin. Tämä kirjoitus on kuitenkin samalla todistus siitä, että kaiken itsekkyyden ja pahuudenkin keskellä, on olemassa aina toivoa, joka syntyy aidosta lähimmäisen rakkaudesta, johon meidät kaikki on kutsuttu, ja kun sitä saa osakseen oikeaan aikaan, se voi pelastaa paljon.

Olemme vuokranneet useamman vuoden asuntoa yhdeltä Euroopan kauneimmaksikin äänestetyistä kaduista. Asumisessa on ollut myös pieniä epämukavuustekijöitä, koska talo itsessään on hyvin vanha, mutta plussat ovat korvanneet heittämällä miinukset. 

Iäkkäät vuokraisäntämme ovat asuneet samassa talossa, pohjakerroksessa. Muutamia viikkoja sitten saimme surullisia uutisia, että isäntä oli menehtynyt äkkilliseen sydänkohtaukseen. Olimme huolissamme rouvan jaksamisesta, olivathan he viettäneet koko elämänsä yhdessä. Onneksi rouva ei jäänyt aivan yksin, sillä he olivat ottaneet muutamia kuukausia aikaisemmin koiranpennun, joka oli kuitenkin jo kasvanut melkoisen isoksi, ja tarvitsi paljon virikkeitä. 

Lauantaina koira haukkui koko päivän epätavallisen paljon, ja aloimme huolestumaan jossakin vaiheessa. Koitin soittaa rouvan ovikelloa, ja tavoittelin häntä puhelimella. Samaan aikaan koira näytti ikkunasta katsottuna levottomalta ja hätääntyneeltä. Hetkeä myöhemmin pyysin miestäni menemään alakertaan arvioimaan tilannetta. Tilanteeseen tuli sattumalta mukaan toinenkin naapuri. 

Päätimme, että menisin ensin sisään puutarhan kautta, jonne ovi oli aina auki. Päädyimme tähän ratkaisuun,  koska olin meistä tutuin koiralle, joka oli hankittu vartiokoiraksi. Menin pihaan nahkatakki päällä, varautuneena siihen, että koira on hermostunut, ja voisi ehkä tahtomattaankiin satuttaa minua, koska tunkeuduin hänen reviirilleen. Koira ei tullut minua vastaan, kuten yleensä, vaan odotti vapisten talon nurkalla. Voitin kuitenkin muutamassa minuutissa koiran luottamuksen, ja hän lähestyi minua itkien ja lohtua hakien. 

Samaan aikaan miehet olivat menneet asuntoon lukitsemattomasta etuovesta, ja kuulin huutoa: "Älä tule tänne!! ÄLÄ TULE!!" Sairaanhoitajan vaistoni ottivat kuitenkin yliotteen, ja juoksin sisälle asuntoon. Yksi vilkaisu riitti käsittämään, mitä oli tapahtunut. Vainaja ei ollut enää edes tunnistettavissa, kasvoista olivat jäljellä vaan luut.

Soitimme hätänumeroon ja virkavalta tuli paikalle nopeasti. Piha rupesi täyttymään naapureista, ja me kolme olimme shokissa. Kukaan terveydenhuoltohenkilökunnasta ei halunnut mennä kertomamme jälkeen sisälle, vaan vasta poliisin erikoisjoukot ottivat tilanteen täydellisesti haltuunsa. 

Naapurin vanhempi rouva vei minut kotiinsa, tarjosi kahvia ja juttuseuraa. Sinne kerääntyi myöhemmin muitakin ihmisiä, ja kävimme uudelleen ja uudelleen tapahtumia läpi. Jossakin vaiheessa siirryimme toiseen taloon, jossa pöytä oli laitettu koreaksi, ja meitä kestittiin siellä koko yö, ja vielä seuraava aamukin. Saimme puhua, puhua, puhua ja puhua... Meille tarjottiin myös psykologin apua, joka olikin seurassamme useita tunteja. Tuli alusta asti sellainen olo, että olimme kokeneet jotakin hirveää yhteisönä, ihmisinä, emme vain yksilöinä. Saimme todellista tukea toisiltamme, aikaisemmin täysin tuntemattomilta ihmisiltä. Kiitos myös muutamalle hyvälle ystävälle, joiden kanssa sain jutella.

Kaikki tapahtui lauantai-iltapäivällä. Olin seuraavan yön sairauslomalla, mutta sunnuntain ja maanantain välisenä yönä menin töihin. En olisi pystynyt nukkumaan muutenkaan. Naapurusto on tarjonnut meille vierashuoneitaan, ja olemme jutelleet päivittäin. Poliisin raportin mukaan asiaan ei liity rikosta, vaan rouva oli menehtynyt edellisenä yönä rauhallisesti nukkuen sydänkohtaukseen. Se, mitä sitten tapahtui, on traagista, muttei kuulemma koirille tavatonta. 

Asian käsitteleminen auttaa, mutta en osaa sanoiksi pukea, miten shokissa vieläkin olen. Kuvat pyörivät mielessä, pelottaa. Yksinolo ahdistaa, vaikka yleensä nautin siitä. Sydän hakkaa, ja tuntuu tulevan ulos rinnasta. Joo... työnnän pahat kuvat pois, koitan ajatella järkevästi, mutta ehkä aika on ainoa, mikä auttaa, lähimmäisten lisäksi. Tarvitsemme lisäksi kipeästi unta, ja siihen on olemassa onneksi myös apua.

Sain naapurilta valokuvan talomme omistajista. Siinä he hymyilevät, ja sellaisina heidät aion muistaa. Sydämellisiä ihmisiä, aina valmiita auttamaan. Paljon mukavia muistoja, ja sydän täynnä kiitollisuutta siitä, että saimme asua tällä kauniilla kadulla. He eivät välittäneet, mitä muut heistä ajattelivat, vaan elivät, miten tahtoivat. Rauha heidän sielulleen! We miss you!!

Menen katsomaan illalla uutta asuntoa, jonka mieheni on käynyt jo tsekkaamassa. Valoa siis tunnelin päässä... Elämän on jatkuttava, kaikesta huolimatta. Ja jatkuuhan se, onneksi!

"It´s not easy love, but you`ve got friends you can trust.

Friends will be friends.

When you`re in need of love they give you care and attention.

Friends will be friends.

When you`re through with life and all hope is lost,

hold out your hand cos friends will be friends till the end."

Amsterdam

Asumme Belgiassa, Antwerpenissä, joten matka Amsterdamiin taittuu suoralla IC-junalla muutamassa tunnissa. Lähteminen ei vaadi erityistä suunnittelua, vaan meno-paluulipun saa ostettua noin 40e hintaan, vaikka samana päivänä. Amsterdamiin pääsee myös Thalys-junalla, jolla matka Antwerpenistä kestää noin tunnin, mutta lippujen hinnat ovat reilusti kalliimmat. Me emme ole tätä vaihtoehtoa koskaan käyttäneet.

Kävin ensimmäisen kerran Amsterdamissa helmikuussa 2012. Asuin silloin vielä Suomessa, ja reissasin paljon Belgia-Suomi väliä, koska mieheni asui jo nykyisessä kotikaupungissamme. Taisipa olla niin, että minä hommasin meille viikonloppumatkan Amsterdamiin ystävänpäivälahjaksi. Yövyimme Best Western hotellissa, hieman kauempana keskustasta. Julkinen liikenne toimii kaupungissa loistavasti, joten pieni välimatka ydinkeskustaan ei haitannut ollenkaan. Hotelli oli ihan ok, mutten ehkä menisi uudestaan. Tämä oli ensimmäinen kertani kyseisessä hotelliketjussa. Yleensä yritämme vältellä suuria ketjuja, jotka ovat useimmiten aika tylsiä.

Mieheni on paljasjalkainen venetsialainen, joten odotukset Amsterdamin suhteen olivat meillä molemmilla korkealla. Euroopassahan on kaksi "pohjoisen Venetsiaa", joista toinen on Amsterdam. Odotimme, että vesi olisi siellä kanaalien myötä jotenkin hallitsevampi elementti, mutta näin ei kuitenkaan ollut, tai meistä ei ainakaan tuntunut siltä. Luulen, että Amsterdam pitäisi kokea vedestä käsin, veneellä. Muuten meillä oli ihana reissu; paljon kuljeskelua kaupungilla ja nautiskelua laatuajasta yhdessä. Amsterdam on täynnä mitä ihanampia kahviloita ja herkkuja. Nam! 

Van Gogh museo oli mieleenpainuva kokemus, jota olin odottanut paljon. Rakastan käydä museoissa, erityisesti mieheni kanssa, jonka yleissivistys ja syvä kiinnostuneisuus asioista, saavat minut aina liekkeihin. Hän pitää puhumisesta, minä kuuntelemisesta, ja samalla uppoudun tarinoiden maailmoihin... Van Goghin maalauksissa pidän erityisesti niiden pehmeydestä ja värimaailmasta, mutta eniten minua kiinnostavat taiteilijan elämä, ja se, miten hän koki oman aikansa ja ympäröivän yhteiskunnan. Aikomukseni on palata museoon pian uudelleen.

"Love many things, for therein lies the true strength, and whosoever loves much performs much, and can accomplish much, and what is done in love is done well." -Vincent Van Gogh

Myöhemmin olen käynyt Amsterdamissa lähinnä päiväseltään, moikkaamassa kavereita, jotka ovat olleet siellä käymässä syystä taikka toisesta. Kaupunki on parhaimmillaan kesäisin, jolloin kanaaleiden varrella on hauska istuskella. Eräs ystäväni, jonka sukulainen on asunut kymmeniä vuosia Amsterdamissa vinkkasi meille kerran ison tavaratalon kahvila-ruokalan, josta saa aivan mahtavaa lounasta kohtuuhintaan. Valikoima on todella kattava. Näkymät De Bijenkorf:in katolta ovat upeat, ja kattoterassi on auki ainakin kesäisin. Suosittelen! 

Hollannissa vietetään 27. huhtikuuta Kuninkaan päivää. Tämä juhla on verrattavissa suomalaisten vappujuhlintaan. Ihmiset pukeutuvat Hollannin väreihin, ja tunnelma on katossa! Musiikki soi kovaa kaikkialla, ja porukka jorailee kaduilla. Katujen kulmissa myydään ihan kaikkea: leivonnaisia, drinkkejä, vaatteita, kenkiä, koruja, tauluja jne. Käsittääkseni tämä on mahdollista Amsterdamissa vain kyseisenä päivänä. Hinnat ovat edullisia, ja fiilis tärkeintä. Kirpputoria parhaimmillaan! Eksyin kaupunkiin oikeana päivänä aivan sattumalta, ja olen todella iloinen siitä. Hieno kokemus, ja kurkistus paikalliseen kultuuriin.

Kuten monessa muussakin paikassa, minua häiritsee Amsterdamissa turismi, tai sen tuomat negatiiviset ilmiöt. Erityisesti kesällä kaupunki on täynnä sekavia ihmisiä, ja turistimassat tukkivat ydinkeskustan kadut. Matkustelu on yksi intohimoistani, mutta yritän aina kunnioittaa paikallisten ihmisten arkea, ja jos mahdollista, tutustua siihen. 

Hollantilaiset ovat ystävällistä ja iloista kansaa, siksikin sinne on aina kiva mennä. Toinen syy voisi olla salmiakki ja lakritsi, joo! He ovat erittäin ylpeitä mustista karkeistaan, ja kuten me suomalaiset, hekin luulevat, ettei niitä saa mistään muualta maailmasta. Viime kerralla löysin myös Pandan lakuja, joita toisaalta saa nykyään Belgiastakin, silloin en kylläkään vielä tiennyt sitä.

Mitä vielä mainitsisin Amsterdamista? Aah, kengät ja juustot! Katuja kuljeksimalla voi eksyä mitä mielenkiintoisempiin pikkupuoteihin, joiden tuotteet suunnitellaan ja valmistetaan Hollannissa. Ystäväni oli etsinyt kirkkaanpunaisia hääkenkiään jo monta viikkoa Antwerpenistä, joka tunnetaan yhtenä Euroopan muodin mekoista, mutta löysi ne sitten Amsterdamista, vieläpä erittäin kohtuulliseen hintaan. Minä löysin tuliaisia kummitytölle, mutten vielä paljasta mitä, ettei yllätys mene piloille. 

Hollannin hintataso on yleisestikin Belgiaa edullisempi, ja monet käyvät siellä ruokaostoksilla, mikä on kätevää, jos omistaa auton. Meillä ei ole autoa, mutta Antwerpenistä on matkaa Hollannin rajalle keskimäärin vain noin 15 km. Välimatkan pituus riippuu siitä, mistä kohtaa rajan ylittää, sillä vaihtoehtoja on useita.

Tiesittekö muuten, että opiskelen hollantia, joka on yksi Belgian kolmesta virallisesta kielestä? Ehkä kirjoitan seuraavaksi jotain kielenopiskelun haasteista. Tot ziens!