Kohtaamisia

Löysin haasteen ystäväni blogista Suurin Onni. Henna haastoi matkabloggaajat (joihin en varsinaisesti kuulu) kirjoittamaan mieleenpainuvista kohtaamisista maailmalla.

Vapaaehtoistyöhön kehitysmaissa liittyy paljon eettisiä kysymyksiä, jotka haluan tarkoituksella tässä kirjoituksessa ohittaa. Sen sijaan, haluan kertoa teille kasvoista, joita en tule koskaan unohtamaan. Kohtasin nämä lapset vuonna 2006 tehdessäni matkan Lusakaan Zambiaan sekä Mombasaan Keniaan.

Ensin kuitenkin aikuisen miehen valloittava hymy, joka saa minut aina yhä miettimään, miten aito onni ei riipu olosuhteista, vaan sydämen tilasta.

Katulasten opettaja Lusakan slummissa

Lapsia, jotka kävivät kyseistä koulua. Tulivat, milloin pääsivät.

"We are the world"

Vierailimme Lusakassa myös useammalla aids-klinikalla, joissa meille kerrottiin esimerkiksi siitä, miten paljon länsimaiden rahoittamia lääkelähetyksiä menee hukkaan, koska ihmisille ei ole tarjota ruokaa lääkkeiden kanssa. Lääkkeet itsessään ovat vahvoja, ja niissä on paljon haittavaikutuksia. Lisäksi terveenkin ihmisen vastustuskyky heikkenee ilman oikeanlaista ravitsemusta...

Lusakan aids-kylästä

Seuraava kohtaaminen on Mombasan läheltä, kirjaimellisesti puskista. Ajoimme sinne lyhyestä maantieteellisestä välimatkasta huolimatta useita tunteja. Kaikki, jotka ovat reissanneet Afrikassa tietävät, missä kunnossa tiet ovat. Määränpäähän jouduttiin kulkemaan vetisiä peltoja pitkin, ja kaivoimme usemman kerran maasturin takakontista lapiot esiin, jotta saimme autonrenkaat irti mudasta, ja pääsimme jatkamaan matkaa. 

Kohteessa tapasimme Masai heimoon kuuluvia ihmisiä, jotka olivat kävelleet koko päivän kylään, jossa oli aloitettu soittamaan kutsun antavaa rumpua jo aamuvarhain. Lääkäri piti perusvastaanottoa, ja meillä oli jonkin verran lääkkeitä kuten antibiootteja mukana. Mitä vauvojen rokotuksiin tuli, monien äitien oli vaikea ymmärtää pistämisen tarkoitusta, ja he olivat ymmärrettävästi peloissaan. Tiimi teki kuitenkin paikallisten tulkkien avulla loistavaa työtä, ja monet ihmiset saivat avun.

Nämä kasvot tulevat aina mieleeni, kun ajattelen Mombasaa...

Tämä matka avasi silmäni monessa suhteessa, ja jotakin sisälläni muuttui.

Tossua toisen eteen

Muutin Belgiaan aika tarkalleen kaksi ja puoli vuotta sitten. Lähdin luottavaisin mielin maailmalle, jonne minulla on aina ollut palo, olenhan reissanut paljon aikaisemminkin. Olin saanut säästöön sen verran, että sain ottaa ensimmäisen vuoden rennosti, ja sen teinkin täysillä nauttien. Jossakin vaiheessa rupesin kuitenkin ahdistumaan kulttuurieroista ja kielenoppimisen haasteista, ja vuosi sitten olin jo aivan paniikissa, etten tule koskaan löytämään koulutustani vastaavaa työtä, ainakaan sellaista, jossa viihtyisin.

Joskus huvittaa, miten ihmiset puhuvat kulttuureista ja maista, joissa he ovat vierailleet, tai ehkäpä jopa viettäneet useampia kuukausia. Ulkomaille MUUTTO pakottaa sinut tutustumaan vieraaseen kulttuuriin, hyväksymään sen, että et ole kotona, vaan olet vieras. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että sinun tulee olla nöyrällä mielellä, halukas oppimaan, ei vaan antamaan neuvoja ja tietämään paremmin. Sen me suomalaiset kyllä osaamme! 

Belgiassa on paljon EU-tehtävissä toimivia suomalaisia, joiden työkieli on usein ranska-englanti-suomi, ja heille maksetaan muuten ihan järjettömän paljon palkkaa, ja he maksavat naurettavan vähän veroja. Joskus tuntuu, että Brysselissä eletään ihan omassa kuplassa, joka ei liity Belgiaan mitenkään. Meidän muiden, jotka tahdomme integroitua paikalliseen yhteiskuntaan flaaminkielisillä alueilla, joihin Antwerpenkin siis kuuluu, on opeteltava flaami, joka on käytännössä hollantia vahvasti murtaen. Itselläni ei ollut minkäänlaista pohjaa tähän kieleen, joten jouduin aloittamaan täysin alusta. Oppimista hankaloittavat vahvat paikalliset murteet ja epäloogiset ilmaukset. Kielenoppimista helpottaa hurjasti, jos puoliso on paikallinen. Tämä pätee tietysti kaikkeen muuhunkin vieraassa maassa.  

Palataanpa hiukan taaksepäin. Aloin etsiä töitä viime syksynä. Olen koulutukseltani terveydenhoitaja, ja ajattelin löytäväni hetkessä töitä, ja sainkin heti muutamia puheluita. Menin kuitenkin täysin lukkoon puhelimessa, ja vaihdoin aina puheen englanniksi. Samoihin aikoihin aloitin suomalais-belgialaisessa perheessä lastenhoitajana. Matkustin useita tunteja päivässä kauaksi kotoa tekemään muutaman tunnin pituista työvuoroa, mutta en halunnut jäädä kotiin odottelemaan, vaan olin valmis aloittamaan pienestäkin, surkealla palkalla.

Joulun aikoihin sain soiton sairaanhoitajia välittävästä firmasta, jotka ovat tuoneet paljon espanialaisia sairaanhoitajia Belgiaan työvoimapulaa helpottamaan. Kävin työhaastattelussa ja olin niin onnellinen, kun minulle tarjottiin vakituinen ja kohtuupalkkainen työ vanhainkodissa. Aloitin uudessa työssä intoa täynnä, mutta sain heti kylmää vettä niskaani, joka tavalla. Työmatkat olivat kohtuuttoman pitkät, työilmapiiri kaamea, minulla oli vanhusten hoidon suhteen eettisiä ongelmia päivittäin eikä vapaa-aika riittänyt palautumiseen. Muutaman kuukauden jälkeen aloin etsiä uusia tuulia Antwerpenistä.

Tämän vuoden kesäkuussa aloitin uuden työn kaupungin vanhaikodissa. Vastaanotto oli todella lämpöinen, ja alusta asti tuntui siltä, että ammattitaitoani arvostetaan kielitaidon puutteista huolimatta. Puhun töissä pelkästään flaamia, ja saan päivittäin kielen kanssa apua ja rohkaisua ihanilta työkavereiltani, jotka ovat ottaneet minut osaksi porukkaa, mikä tuntuu todella palkitsevalta. Tässäkin asiassa on ollut pakko niellä oma ylpeytensä, ja ruveta vaan käyttämään kieltä, virheistä huolimatta. Sain heti paljon vastuuta sairaanhoitajana, ja tekemällä oppiikin parhaiten. Olen tyytyväinen siihen, miten asiat hoidetaan. Aina silloin tällöin opin jotain uuttakin ja nauru on herkässä itkun sijaan. Tällä hetkellä työarki sujuu siis ilman suurempia ponnisteluita, ja illat vietän yliopiston kielikurssilla. Mikään ei tule helpolla, sen olen oppinut. Tavoitteenani on saavuttaa muutaman kurssin päässä oleva kielitesti, joka oikeuttaa yliopisto-opintoihin hollannin kielellä. Katsotaan, millä aikataululla tämä toteutuu...

Kuten minut tuntevat tiedätte, kalenterini on ollut Suomessa aina ihan täynnä ohjelmaa, ja etenkin ystävyyssuhteet ovat olleet minulle aina tärkeitä. Täällä minulla on aikaa, ja silti valitsen usein skype-treffit tai laatuajan itseni kanssa kahvittelun sijaan. Olen toki tutustunut muutamiin aivan mahtaviin tyyppeihin, mutta vielä ainakaan ei ole ollut sellaista runsauden pulaa sen suhteen, kenen kanssa aikaansa viettäisi, kuten joskus Suomessa asuessani. Rakkaat ystävät, tulkaa jatkossakin käymään, tai tehdään treffejä johonkin päin, olette kultaa!

Miksi sitten muutin tänne? Rakkaus mieheen, jota ihailen ja arvostan enemmän kuin ketään koko maailmassa. Olen onnellinen, että saan raskaan päivän päätteksi nukahtaa hänen kainaloonsa. Rakkaus ei ole pelkkiä saippuakuplia, mutta se kantaa silloinkin kun kaikki muu murenee. Olinko miettinyt ihan kaikkea ennen ulkomaille muuttoa? En ollut, ja hyvä niin. Joskus on tarpeellista mennä sieltä, missä joutuu reippaasti pois omalta mukavuusalueltaan. Haasteet pitää ottaa vastaan yksi kerrallaan, ja tehdä parhaansa. Se riittää.

Edessämme on pian muutto uuteen asuntoon. Olen innoissani uudesta kodista ja turkooseista keittiön tuoleista ja kauhuissani tulevien muuttolaatikoiden määrästä. Päätimme kuitenkin ulkoistaa muuton, koska kaksistaan se olisi ollut liian raskasta. Paljon työtä se vaatii nytkin, mutta eiköhän siitä(kin) selvitä. 

Nollasta sataan

Yleensä kävelen töihin, mutta tänään päätin jostakin syystä ottaa bussin. Olimme tehneet matkaa sujuvasti 5 min., kun bussi pysähtyi. Oh fuck!! Menen kuskin luokse, ja toteamme, että edessämme on iso ajoneuvo, joka tukkii tien siirrellessään lastia kadulta. Hyppään ulos bussista ja menen toisen ajoneuvon kuljettajan luokse kysymään, että kauanko kestää. Saan epämääräisen vastauksen, ja palaan takaisin bussiin. Kysyn kuljettajalta, emmekö voisi kiertää toiselta kadulta, ja selitän, ettei väliin jäisi edes yhtään pysäkkiä. Saan lähes vihaisen vastauksen, ettemme voi. Kysyn vielä: "Miksi emme?" En saa järkeviä perusteluja: "Näin vaan on." Odotamme 15 min. kunnes pääsemme jatkamaan matkaa. Tämä kuvastaa hyvin täkäläistä ajattelutapaa yleisellä tasolla. Sääntöjä noudatetaan pilkun tarkasti, eikä improvisoinnille ole sijaa. Usein tuntuu, etteivät ihmiset edes vaivaudu miettimään, miksi toimimme jollakin tietyllä tavalla; säännöt ovat olemassa ja niiden mukaan eletään. Ongelmanratkaisutaidot ovat vähän niin ja näin...

Belgialaiset ovat oppineet ottamaan rennosti. Sen huomaa julkisessa liikenteessä, asiakaspalvelussa ja päivän politiikassa. Miksi hermostua turhaan, kun asioihin ei voi kuitenkaan vaikuttaa haluamallaan tavalla. Täällä jos rupeaa vaatimaan, peli on menetetty. Pidän ystävällisyyttä ja käytöstapoja tilanteessa kuin tilanteessa hyveenä, mutta rajansa kaikella.

Politiikassa myllertää. Belgia on hyvä esimerkki siitä, miten keskiluokka kantaa suurimman painon yhteiskunnan pyörittämisestä harteillaan. Aloilla, joilla tehdään vuorotyötä, vuorotyölisät on leikattu jo aikoja sitten. Sunnuntaikorvaus on 56%, ja sitä verotetaan normaalia kovemmin, koska se tulkitaan lisätuloksi. Samoin lomarahojen verotuksen kansssa, käteen jää 40%. Tuloverotus on teollisuusmaiden kovinta, sairaanhoitajan palkasta se tarkoittaa 40%. Tässä vain muutama esimerkki.

Olen jutellut verotuksesta useamman belgialaisen kanssa, ja he ovat ylpeitä siitä, että täällä kaikki tienaavat suunnilleen saman verran tuloista huolimatta. Systeemi ruokkii harmaata taloutta, ja on edullinen hyvätuloisille, koska maksimituloverotus on alle 50%. Keskiluokka maksaa veronsa mukisematta, ja on kiitollinen siitä, että on töitä. Samaan aikaan herrat ja rouvat korottavat omia etujaan, koska heillä on siihen varaa, ja he voivat niin tehdä.

Maailma on täynnä epäoikeudenmukaisuutta ja harmituksen aiheita, joista voi, ja pitää puhua, mutta tärkeintä elämässä ovat ihan muut asiat. Ne kumpuavat sisäisestä rauhasta, ja siitä, että osoitamme sanoin ja teoin rakkautemme läheisillemme. Maailmaa voidaan muuttaa, mutta muutos lähtee minusta ja sinusta, pienistä asioista omassa elämässämme, ei toisista ihmistä. Koitan muistaa tämän, kun hermostun seuraavan kerran bussissa, tai jostakin muusta syystä.