Uusia jouluperinteitä

Seurustelun alkuaikoina tein miehelleni porkkanalaatikkoa ja rosollia, mutta koska emme syö oikeastaan ollenkaan sianlihaa, emmekä muitakaan suomalaisia jouluperinneruokia, nämäkin vähät ovat jääneet pois. Harmittelen joka joulu saamattomuuttani, koska itseleivotut karjalanpiirakat kuuluvat ehdottomasti joulun toivelistalleni, samoin perinteinen riisipuuro, mutten ole löytänyt täältä kunnon puuroriisiäkään. Mielestäni jälkiruokariisistä keitetty puuro ei maistu ollenkaan samalle, enkä ole myöskään onnistunut luumukiisselin teossa.

Mutta mutta... Olemme luoneet yhdessä uusia jouluperinteitä, mistä olen kovin onnellinen. Suunnittelemme jouluruokia hyvissä ajoin ennen joulunpyhiä. Tänä vuonna meillä oli aattona fondue-ilta. Alkupaloina hanhenmaksa-hillo-leipiä ja lopuksi juustoja. Joulupäivänä alkuruokana oli ihanaa katkarapukeittoa ja tryffeliperunoita, pääruokana lohta sinappikastikkeella, jonka lisukkeena yrttiperunamuusia. Jälkiruoaksi tiramisua, suomalaista suklaata, vihreitä kuulia ja macaroneja. Ei kiirettä, vain aikaa toisillemme.

Joulukuusi on muodostunut tärkeäksi jouluperinteeksi, vaikka mieheni oli alussa tätä hyvinkin vastaan. Onhan se kieltämättä julmaa, että kasvatamme kuusia, jotka hakkaamme irti juuriltaan vain muutamaksi viikoksi meitä viihdyttämään. Olisi niin paljon parempi, jos voisimme istuttaa ne takaisin maahan, jotta ne voisivat jatkaa pyhien jälkeen elämäänsä metsässä. Koristelemme kuusen noin viikkoa ennen joulua. Poltamme paljon kynttilöitä ja kuuntelemme suomalaisia joululauluja.

Minulle joulu merkitsee myös tärkeiden ihmisten muistamista, ei niinkään tavararoiden, vaan joulukirjeiden ja -korttien muodossa. Yllätyspaketit saavat aina herkistymään. Lisäksi odotan joulukirjettä Walesista, ja muutamasta muusta paikasta, ihmisiltä, joiden kanssa vaihdamme kuulumisia kerran vuodessa. Ystävien lapsiaiheiset joulukortit ovat ihan parhaita, ja tänäkin vuonna olemme saaneet paljon uusia ihania uutisia tällä rintamalla.

Tapaninpäivän iltaa vietimme ihanien ystävien kanssa kaupungin joulutorilla. Antwerpen on tänä vuonna erityisen kaunis 450-juhlavuoden kunniaksi. Taianomainen joulutori kutsuu kulkijaa herkkuineen ja upeine valoineen. Illan kruunasivat Call the midwife Christmas special & Downton Abbey:n viimeinen jakso.

Kulunut vuosi ei ole ollut helpoin, mutta siihen on mahtunut paljon hyvää. Olimme alkuvuodesta ystävien luona Sveitsissä, kahdestaan Dinantissa, Pariisissa ja Italian alpeilla, Anniina, Grace & Jouni, Silvia & Richard ja Emilia & Aaro vierailivat meillä Antwerpenissä, kävimme yhdessä ja erikseen Suomessa, Anniinan kanssa Venetsiassa, Sarin kanssa Lontoossa, laatuaikaa ystävien ja perheen kanssa Venetsiassa ja yhteinen arki Belgiassa. Lukuisat skypepuhelut ja sähköpostit ovat auttaneet jaksamaan silloinkin, kun on ollut vaikeaa. Kiitos kaikille vuodesta 2015! 

Vanhustyötä Belgiassa

Teen töitä sairaanhoitajana Antwerpenin kaupungin vanhainkodissa. Torstaina minulla oli arviointi, joka vastaa ehkä Suomessa käytäviä kehityskeskusteluita, mutta ei sitten ihan kuitenkaan. Täällä on tapana, että lähiesimies arvioi vuosittain osaamistasi, kollegiaalisuuttasi, empatiakykyäsi - muutamia osa-alueita mainitakseni. Minulla kyseessä oli ensimmäisen puolen vuoden arviointi, joka päättää koeajan. Kävimme pitkähkön keskustelun osastonhoitajan kanssa, ja lopuksi allekirjoitimme virallisen paperin, joka lähtee vanhainkodin johtajalle. 

Olen ollut Suomessa töissä vaativassa erikoissairaanhoidossa, jossa sairaanhoitajalta edellytetään paljon. Reilun kymmenen vuoden hoitoalan työkokemuksesta huolimatta työskentely vieraassa maassa on ollut haastavampaa, kuin mitä olin ajatellut. Suurinpana haastekertoimena tietysti vieras kieli, joka vaikuttaa lähes kaikkeen, mutta silti on yllättävää, miten paljon tavat tehdä asioita eroavat toisistaan Suomen ja Belgian välillä.

Työaikojen noudattaminen on täällä joustava käsite, mutta niin päin, että osa kolleegoista tekee päivittäin puolesta tunnista kahteen tuntiin ylimääräistä, eikä sitä oteta missään vaiheessa takaisin. Minä, ja muutama muu, jotka noudattavat pilkun tarkasti työaikoja, olemme työyhteisön outoja lintuja. Aikaisemmin (lue 5-10min.) lähteminen ei tule kysymykseen, vaikka hommat olisi hoidettu. Toisaalta, joustoa löytyy, mutta kaikki tulee merkata tarkasti työtyövuorolistaan, paitsi ylityötunnit, joita ei ole lupa kertyä.

Edellisestä pääsemmekin siihen, kuinka täällä säännöt ovat tärkeitä ihan kaikessa. Improvisoinnille ei ole juuri tilaa. Joskus kysyn tilanteissa, mutta emmekö voisi tehdä näin aikaisemmin sovitun sijaan, ja saan aina kieltävän vastauksen, joka vetoaa esimiehen sanomisiin. Puhun nyt hyvin arkipäiväisistä asioista, kuten asukkaan haavan suihkuttamisesta tai vastaavasta. Tämä ei ole niinkään esimiehestä lähtöisin olevaa, vaan muusta henkilökunnasta. Olen tosin huomannut, että ajan myötä työkavereiden luottamus taitoihini on kasvanut, joten ehkä se johtuikin pääosin luottamuspulasta. Olenhan ulkomaalainen...


Sairauslomasta on oltava lääkärintodistus ensimmäisestä päivästä alkaen. Työntekijä on velvoitettu olemaan kotona sairauslomalla, ja tätä voidaan tarvittaessa kontrolloida lähettämällä lääkäri tarkastuskäynnille. Työkaverini ovat kovasti ihmetelleet, miten Suomessa voi olla pois töistä omalla ilmoituksella. Täällä vastaava ei kuulemma toimisi.

Nykyisessä työpaikassani minulta odotetaan paljon, enkä saa erikoiskohtelua kielitaidon perusteella. Sairaanhoitajan työnkuva on paljon lääkehoitoa, lääkärin kanssa asiointia, haavanhoitoa ja hoidon organisointia, vähemmän perushoitoa. Olen toiminut myös vastaavana hoitajana, ja selvinnyt kielen kanssa rimaa hipoen. Välillä päätä särkee, kun kielikylpy käy voimille. Iltaisin olen käynyt yliopiston kielikursseilla, joista pidän alkuvuodesta hiukan taukoa, ja jatkan itsenäisesti sanavaraston rikastuttamista sekä kieliopin kertausta.

Minulla on ollut onnea työpaikkani suhteen, sillä pienistä vaikeuksista huolimatta, olen tyytyväinen siihen, miten vanhuksia kohdellaan. He saavat hyvää ja laadukasta hoitoa. Painehaavojen syntyä ehkäistään tehokkaasti, sekä pienimmätkin haavaumat hoidetaan niin, ettei pahoja haavoja pääse syntymään. Oikeanlaiseen ravitsemukseen kiinnitetään paljon huomiota, mikä on tärkeää. Vanhukset pääsevät vessaan niin usein kuin on tarvetta. Osastollamme on erikseen toiminta- ja fysioterapeutit, jotka järjestävät aktiviteettaja päivittäin. Osastonhoitajani on rautainen ammattilainen, lisäksi kaikille tasapuolinen, helposti lähestyttävä ja ystävällinen ihminen.

Vanhustenhoito on ollut Suomessa paljon tapetilla. Eräs asia, joka täällä toimii mielestäni erinomaisesti, on hoidontarpeen arviointi, jonka perusteella vanhus saattaa päästä muuttamaan hyvinkin pian talon sisällä toiselle osastolle. Puhun nyt esimerkiksi dementoituneista vanhuksista. Olen töissä avoimella osastolla, josta vanhukset pääsevät liikkumaan ulkona vapaasti. Meillä on myös muutamia lievästi dementoituneita asukkaita, mutta jos he ovat vaaraksi itselleen, tai häiriöksi muille, siitä keskustellaan tiimissä, ja siirto suljetulle osastolle tapahtuu yleensä ilman pitkiä jonotusaikoja. 

Eutanasia on täällä mahdollinen paitsi parantumattomasti sairaille ihmisille, jotka kärsivät kovista kivuista, myös esimerkiksi vanhuksille. Tämä on tietysti pitempi prosessi, mutta lupa eutanasiaan saattaa tulla muutamissa kuukausissa. Ehtona on, että ihmisen tulee haluta kuolla toistuvasti, ja hänen tulee olla valmis nielemään kuollettava cocktaili vapaaehtoisesti. Jos kyseessä ei ole terminaalipotilas, potilaan pitää saada lupa eutanasiaan kolmelta eri lääkäriltä. Jos lupaa anotaan psyykkisin perustein, yhden puoltavista lääkäreistä pitää olla psykiatri. Yleensä luvan saatuaan, potilaan pitää odottaa vielä kuukausi, jotta hänellä on mahdollisuus vielä muuttaa mieltään.

Olen kohdannut omassa työssäni tapauksen, jossa jo muistisairas ihminen sai luvan eutanasiaan, mutta ei sitten kyennytkään h-hetkellä juomaan lääkettä. Jälkeenpäin hän on palannut useasti pyyntöönsä, mutta on hyvin epätodennäköistä, että hän saa tähän enää uutta mahdollisuutta. Minulle on tullut hiukan yllätyksenä, kuinka luonnollisesti täällä suhtaudutaan eutanasiaan, joka on itselleni kuitenkin hyvin vaikea asia, mihin liittyy paljon eettisistä pohdintaa. Omaiset ovat myös aktiivisia tässä asiassa, ja useat vanhukset ovat käyneet keskustelemassa lääkärin kanssa etukäteen, millaisessa tilanteessa he haluavat armokuoleman, kuten esimerkiksi muistisairauden puhjetessa. Tämä on mielestäni hienoa, vaikka ainahan mieli saattaa ajan kuluessa muuttua.

Vanhukset ovat minun juttu. Rakastan kuunnella ikäihmisten tarinoita, ja hoitaa heitä hyvin. Teen työtä, josta glamour on kaukana, ja moni ehkä ajattelee, että taitoni menevät hukkaan, mutta olen tällä hetkellä onnellinen siellä, missä olen. Minulla on sopivasti haastetta kielen kanssa, sekä talon tavoille oppimisessa, ja olen tutustunut mahtaviin vanhuksiin. Meillä on ollut myös kivoja opiskelijoita, joiden ohjaamisesta olen nauttinut.

Mitä sitten kaipaan eniten työrintamalta Suomesta? Vastaus on helppo; työkavereita ja ammatillista itsenäisyyttä. Sitä, että ammattitaitooni luotetaan, ja osaamistani haastetaan, kyseenalaistamisen sijaan. Olen lukenut monien suomalaisten sairaanhoitajien kokemuksia maailmalta, ja mietteet ovat usein samansuuntaiset. Toisaalta, kai se niin on, että osaaminen pitää näyttää ja luottamus ansaita, kaikkialla. 

Olla tyytyväinen siihen mitä on, mutta janoita aina uutta, siinäpä haastetta välillä. Paikallaan pysyminen, hitaasti eteneminen ja odottaminen on vaikeaa, mutta joskus tarpeellista :)